Meidän perheeseen on muodostunut perinne, jossa joka toinen vuosi joulukorttien ideoinnista ja tuottamisesta vastaa äidin kokoama askartelujoukko, ja joka toinen puolestaan oma malliporukkani. (Tässä yhteydessä joukko = porukka = lapset.) Tänä vuonna oli taas kuvauksen vuoro.

En tiedä kumpi vuosista on produktiona suurempi. Ehkä itse leikkaa-liimaa -vaihe on Photoshopissa huonekaluystävällisempää. Silti isin “loistavien” kuvausideoiden vetovoima lapsiin häviää keskimääräiselle askartelutouhulle 6-0. Siksi jokaisessa valokuvasuunnitelma perustuu kysymykseen: “saakohan lapset sellaiseen kuvaan ilman mökötystä?”

Toissa vuonna olin juuri hypännyt kuvankäsittelyn maailmaan ja lähetin lapset pelottomasti lentoon rattikelkalla:

Tänä vuonna luovuin yhtä kunnianhimoisista suunnitelmista jo kättelyssä, koska:

1. lapsimäärä on sittemmin kasvanut yli Stigan rekisteröidyn paikkaluvun
2. perheen nuorin on toistaiseksi (jos mahdollista) vielä isosisariaankin heikommin ääniohjautuva
3. yön tunneille on ilmaantunut muutakin toimintaa kuin nukkuminen, kuvankäsittely ja kirjoittelu

Vaikka vielä kuun vaihteessa koko talven saapuminen epäilytti kovasti, muutti kelien jäähtyminen suunnitelmat sisäkuvauksista ja tämä kuva syntyi lähes historiallisen kivuttomasti. Lopullinen tuote on yhdistetty Photoshopissa näistä neljästä kuvasta:

Itse kuvaus oli ohi viidessä minuutissa. Vanha kunnon “siskon tehtävänä on seistä tuolla ja naurattaa mallina poseeraavaa veljeä” toimi hienosti. Koska tiesin, että kuvausaikaa on noin 20s/malli, käytin jo aiemmin esiteltyä valotuksen haarukointia (lue juttu tästä). Näin varmistin sen, että jokaisesta lapsesta saatiin nopeasti edes yksi käyttökelpoinen profiiliotos.

Photoshopissa irrottelin naamat taustoistaan, tasasin hieman eroja kuvien valotuksessa, sovittelin sisarukset sopivan kokoisiksi rinnakkain ja lisäsin taustan. Olen joskus käyttänyt huomattavasti enemmänkin aikaa taustan poistoon – nyt siihen ei ollut suurempaa energi tarvetta. Kuopuksen kasvoissa tarkennus oli mennyt aavistuksen huti, joten hämäsin silmää terävöittämällä silmiä ja kasvon rajoja hieman. Tiedän, että tämä selostus voi olla alkavalle kuvaajalle täyttä zwahilia – pahoittelut siitä. Ehkä joku päivä kirjoittelen näistäkin asioista seikkaperäisemmin ja selkeämmin ).

Nyt on siis joulukorttikuva valmis. Jos otat vastaavanlaisen kuvan lapsistasi, muista lähettää se erityisesti kaikille sinkuille uraohjuskavereillesi. He arvostavat lasten kuvia korttiteemana kuin pukki puuroa!

Hyvää Joulun odotusta ja kiitti kun luit,

- Jouni

Kuten viimeksi lupasin, on olemassa vielä yksi mahdollinen tapa saada mallin varjopuoli ja taivas kirkkaana samaan kuvaan – nimittäin HDR-kuvaus (High Dynamic Range). Tässä tekniikassa kamera toimii kuten silmä (lue osa I), eli ottaa useamman kuvan, valottaen erikseen maiseman pimeät ja kirkkaat kohdat. Nämä voidaan sitten yhdistää joko suoraan kamerassa (joissain malleissa) tai jälkikäteen erillisessä ohjelmassa.

Yllä oleva kuva on yhdistetty kolmesta kuvasta Photomatix Pro -ohjelmassa. Tässä kuvasarjan tummin ja kirkkain kuva:

Kuten näkyy, vasemmanpuoleisessa kuvassa taivas on valottunut hyvin, mutta tytär on liian tumma, oikeassa tyttären valotus on kohdallaan, mutta pilvistä ei ole enää mitään jäljellä. HDR-ohjelmat yhdistävät kuvat käyttämällä taikasuol McGyveri hienostuneita algorytmejä. Lopullisen kuvan voi käsitellä joko kuvastamaan todellisuutta tai vetää niin överiksi, että teos muistuttaa happohuuruisen hipin päiväunta. Juuri tämä jälkimmäinen tyyli on allergisoinut monet niin pahasti tälle tekniikalle, että pelkkä nimen mainitseminen saa aikaan pahoinvointia. Esimerkkejä hyvistä ja huonoista HDR-kuvista saa vaikka hakemalla flickristä.

Useinmiten HDR:ää ei käytetä ihmiskuvaamiseen, koska tarkoituksena olisi saada vähintään kaksi kuvaa ilman liikettä. Perustekniikka on siis asetella kamera jalustalle ja ottaa rauhassa useampi kuva maisemasta, vaikka näin:

Joskus lapsi on kuitenkin yllättäen hitaampi kuin kameran sarjakuvaus – ja alussa esitelty kuva onnistuu. Kerroin nopeimmasta tekniikasta ottaa 3 kuvaa eri valotuksilla aikaisemmassa kirjoituksessa (lue tästä).

Edullisin tapa päästä HDR-kuvauksen makuun, on kokeilla sitä älypuhelimella (jos sellainen on). Itse käyttänyt esimerkiksi iPhonen Pro HDR -sovellusta, jonka saa parilla eurolla. Puhelin voi siis toimia lohduttajana, esimerkiksi silloin kun perheen Tanskanlomalla päätät säästää painossa ja otat mukaan järjestelmäkameran, muutaman objektiivin, irtosalaman ja tyhjän akun – et laturia. Hypoteettisesti ajatellen.

Jos haluat opetella HDR-kuvauksen tekniikkaa tarkemmin, suosittelen esimerkiksi Trey Ratcliffin loistavaa tutoriaalia ja sivustoa sekä David Nightingalen kirjaa “HDR luoville kuvaajille”. Voit kokeilla Photomatix Essentials (30€) ohjelmaa ilmaiseksi, tai etsiä netistä ilmaisia ohjelmia.

Hyvää yötä, piltit

ja kiitos kun luit,

- Jouni

Lue tästä osa I ja osa II

Kesäisessä kirjoituksessani huomattiin kuinka mallia ja auringonlaskua ei oikein tahdo saada kameralla valotettua suoraan niin kun haluaisi, koska kirkkauserot näiden kahden tähden välillä ovat niin suuret. Nyt päästään vihdoin ongelman ratkaisuun! Mikäpä sen osuvampaa kuin oppia auringossa kuvaaminen kaamoksen aattona? Ensi viikolla harjoitellaankin sitten juhannuskokon tallentamista!

Perusongelma on siis se, että taustan ja mallin “valoisuudet” ovat liian erilaiset. Tämä on tuttua toisinpäin silloin kun kuvaat illalla salamalla: mallisi loistaa usein kirkkaana (ja punasilmäisenä) kuvassa, mutta tausta jää vaille tätä kaunista keinovaloa, ja siksi täysin pimeäksi. Niinkutsutussa yökuvausasetuksessa tätä ilmiötä pyritään poistamaan yhdistämällä salama pitkään valotukseen. Nyt kuitenkin takaisin päivänvaloon:

Miten siis tasoittaa valoituseroja? Yleensä on huomattavasti helpompi lisätä valoa malliin kuin hämärtää taustana olevaa maailmaa. Maisemakuvaajat himmentävät taivasta nk. liukuharmaasuotimella (lue vaikka täältä lisää) mutta muotokuvaukseen siitä on harvoin apua. Jäljelle jää siis mallin valaiseminen.

Jos malli halutaan valoisammaksi,
on valittavanasi tapoja kaksi:
auringon tapaan voit lisätä valoa,
eli varjon puolelle enemmän paloa.
Tai toimia samallalailla kuin kuu
josta auringon valo heijastuu.

(Merkitse muistiin: Älä ikinä kirjoita blogia sen jälkeen kun olet lukenut iltasaduksi lastenrunoja!) Täsmennetään yksityiskohdat vielä tylsään tietokirjatyyliin:

Valot (aurinko)

Taivaalla on itseasiassa auringon lisäksi toinenkin valoa tuottava ilmiö – eli salama. Voit siis valaista mallin taivaan tasolle joko jatkuvalla valolla tai salamaa väläyttämällä. Lamppujen hyvä puoli on se, että niiden vaikutus on helpompi hahmottaa omin silmin. Toisaalta tehokkaat lamput vaativat lähistölle joko töpselin tai jonkun muun jämerän energianlähteen. Tässä suhteessa salamat ovat näppärämpi vaihtoehto. Parilla sormiparistolla toimiva kameraan liitettävä salama riittää yllättävän hyvin, varsinkin jos etäisyys malliin on kohtuullinen (kuten tämän sivun kuvissa).

Avustava valo on luonnollisemman näköistä jos se ei tule suoraan kameran suunnasta. Eli jos malli olisi ilman salamaa täysin silhuetti, olisi lisävalo saatava jollain tavalla siirrettyä  hieman kamerasta sivuun kuten tein osassa I. Tämä onnistuu joko nk. synkkajohdon tai radiolaukaisimien avulla (näistä ehkä joskus omassa kirjoituksessaan jos toiveita tulee). Yllä olevassa kuvassa lisäsalama oli kiinni kamerassa, mutta koska auringonvaloa paistoi neitiin monin paikoin, voidaan puhua nk. täytesalamasta, jonka tarkoituksena oli valaista niitä osia, jotka muuten jäisivät varjoon. Alla olevassa kuvassa valo tuli puolestaan hieman kameran vasemmalta puolelta, mikä tuo esimerkiksi kasvojen oikeaan puoleen varjoa ja siten kolmiulotteisuuden tuntua. Vastavaloon kuvaamisesta kirjoittelin aikaisemminkin – lue ihmeessä juttu tästä.

Heijastimet (kuu)

Toinen tapa saada valoa varjon puolelle on heijastaa sitä. Heijastin on yksi edullisimmista kuvaustarvikkeista – esimerkiksi alla olevan kuvan taiteltavista malleista maksoin 20€ (pyöreä) ja $5 (hopeinen auton tuulilasin lämpösuoja). Sitä paitsi heijastimeksi kelpaa käytännössä mikä tahansa vaalea pinta kuten kangas, seinä, lumi tai suomalainen rantaturisti 1. lomapäivänä.

Hopeinen heijastin on tehokkaampi, mutta kirkkaassa päivänvalossa sen heijastaminen mallin kasvoihin on lievästi sanottuna sadist epäinhimillistä.

Näiden vaihtoehtojen lisäksi on vielä yksi tapa tasoittaa valoeroja. Nyt on kuitenkin aika mennä nukkumaan, joten siitä kuulemme lisää ensi kerralla!

• Lue osa I tästä
• Jos et ole keksinyt hauskaa isänpäiväkortti-ideaa (etkä käyttänyt tätä vielä viime vuonna), nyt vielä ehtii!
• Uudistin omat kotisivuni (työ vielä hieman kesken), käy lukemassa blogista esimerkiksi miten kuvasin poikakalenterin. Taas.

Kiitos kun luit,

- Jouni

Moi taas! Hetki on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Suonet anteeksi, mutta koska en ole sarjakuvahahmo vaan kasvavia jälkeläisiä tuottava eliö, jouduin (puhtaasti blogillisista syistä) välillä päivittämään kotoa löytyvää mallistoa. Nyt kameran eteen on jälleen tuore kuolaava, maidontuoksuinen ja päivä päivältä mahtavampi nuori herra!

Kirjoittelinkin aikaisemmin vinkkejä vauvakuvaukseen (lue osat yksi, kaksi ja kolme), mutta tässä vielä uutta elämänalkua juhlistaakseni pari kuvaa ja niihin liittyviä juttuja:

Uunituoreen isosiskon ensimmäinen kysymys oli: “oliko sillä jo kaikki sormet ja varpaat?”. Loogista tietenkin olisi, että pari voisi olla vielä tulematta – aivan kuten maitohampaat. Kaikki sormet olivat jo valmiina, ja ne on pakko ikuistaa. Yksi apuväline on nk. close-up filter, joka kierretään objektiivin keulille ikäänkuin suurennuslasiksi. Kuvan laatu varsinkin edullisimmissa n. 10€ versioissa (kuten alla) on mielenkiintoinen tunnelmallinen.

Herrasmuotidissa norsukuvio on ajaton, siksi 70-luvun alkupuolen äitiyspakkauksesta löytyneen potkupuvun kuosia voi korostaa värikikkailulla:

Kuten aikaisemmissa vinkeissä oli puhe, on alaston nukkuva vauva maailman aseistariisuvin keksintö. Alla olevat (ja ylin) kuvat otettiin kylpyhuoneessa siten, että taustaksi ripustettiin musta fleecepeitto ja unettavan tunnelman takasi lämmin sauna. Edellämainitusta syystä a) taustaksi ei valittu peiliä, koska b) kuvaajan asuste muistutti mallin vastaavaa.

Yritän taas päivittää blogia pian minkä unettomuudeltani ehdin. Iso kiitos kaikista kommenteista joita olen kirjoitustauon aikana saanut. Jokainen vastaa vähintään 7 minuuttia autuasta ja häiriintymätöntä päiväunta!

Kiitos kun luit,

- Jouni

Auringonlasku symboloikoon sitä, miten arkisen elämän helppous ja yöunien riittävyys painuu toivottavasti meidän perheessämme mailleen syyskuussa. Jrkkari ei siis näillä näkymin aivan heti muutu yksinomaan teiniriiviöiden kuvaajien vinkkipalstaksi. Mittari nollataan pian…

• Siis kysymys: Kumpi osaa tallentaa auringonlaskun paremmin, sinä vai kamera?
• Vastaus: kamera tekee sen paremmin, sinä hienommin

Ei, en yritä leikkiä filosofia. Laita baskeri ja Esa Saaris-lasit piiloon ja lue eteenpäin.

Kamera valottaa kennolle todellisen tilanteen juuri sellaisena kuin se on. Riippuen kameraan pääsevän valon määrästä kuvasta tulee joko tällainen:

…tai tällainen:

(Kuvat on otettu viiden minuutin välein, joten aurinkoa kuvien eroista on turha syyttää)

Haasteenahan tilanteessa on se, että valo tulee kohti kameraa, valaisten kirkkaasti mallin sen puolen joka ei kuvassa näy. Kuvaamme siis kuun pimeää puolta. Kirkkausero on niin suuri, että valotus pitää valita joko-tai:

Ensimmäisessä kuvassa malli on valotettu mukavasti, mutta taustan tunnelmasta ei ole kuin ruodot jäljellä. Toisessa kuvassa on puolestaan tallennettu auringonlaskun upeus mallin valotuksen kustannuksella.

Miksi kumpikaan kuvista ei sitten näytä siltä miltä paikalla olijat (tässä tapauksessa minä) tilanteen muistamme? Miksi silmä näkee maailman tämän sivun ensimmäisen kuvan lailla – sekä taivas että masu “oikein” valotettuna?

Siksi, että aivot huijaavat.

Silmä näkee maailman aika lailla kuten kamerakin. Silmä kyllä sopeutuu kirkkaaseen ja hämärään, mutta aivan kuten kamera, “valotus” valitaan sen mukaan mihin katse kohdistuu. Kikka onkin aivoissa: kun katsomme maisemaa, silmä “skannaa” sen ja tallettaa eri “valotuksilla” katsotut kuvat muistiin aivoihin, missä mielikuva muodostetaan. Eli meidän työmuistimme mahdollistaa maiseman näkemisen tavalla, jota ei todellisuudessa ole! Voit lukea asiasta lisää sivustolla www.cambridgeincolour.com.

Koska (useimmilla) kameroilla ei (vielä) ole kykyä samanlaiseen yhdistelyyn, ongelma pitää ratkaista muuten. Siitä lisää ensi kerralla. Nyt pitää mennä nukkumaan.

Kun vielä voi.

Kiitos kun luit,

- Jouni

Ps. Kuten Jore tarkkaavaisena huomasi, oli keskimmäisessäkin kuvassa välähtänyt salama. Se ei kuitenkaan muuta kirjoituksen viestiä, päinvastoin: Ilman salamaa mallin oikea valotus olisi vaatinut vielä pidempää valotusaikaa, minkä vuoksi auringonlasku olisi ylivalottunut vieläkin enemmän.

Sarjassamme “Onko seinillä tosiaan vielä tilaa jollekin valokuviin liittyvälle?!” on päästy jaksoon jossa liimaillaan omatekoisia tarroja seinälle. Huomaan jälleen kirjoittavani vinkkiä jossa mainitaan sisustus. Pitänee seuraavaksi palauttaa miehisyys pukeutumalla (pelkkiin) reikäisiin pitkiin kalsareihin ja katsomalla putkeen vuoden -95 ja -11 lätkäfinaalit samalla raakaa pekonia mutustellen. Huokaus…

Tarvikkeet:

• Lapsi(a)
• Kamera
• Dataprojektori (lainaan)
• Mattapintaista vinyylitarraa (esim. 3M – tätä saa tilata tukusta tai vaikka mainostoimistoista)

Alunperin sain idean silhuettitarroista uuden kodin lastenhuoneen puolipaneeleista: Ajattelin, että jos vanhat paneelit kerran jätetään huoneen kaunistukseksi, voisi niiden yläpuolelle liimata silhuetit lapsista – ikäänkuin aidalle tasapainoilemaan. Paneelit saivat lopulta lähteä, mutta kipinä tarroihin ei. Näin tarroilla päädyttiinkin “nimikoimaan” lasten makuuhuoneen sängyt.

Mietin etukäteen asennot jotka saattaisivat silhuetteina näyttää hauskoilta, ja sitten erilaisten suostuttelujen ja haasteiden avulla sain lapset niihin yhden suljinajan mittaiseksi hetkeksi. Kuten aikaisemminkin olen maininnut, liikkeen tuntu on oma suosikkini – siksi näissä(kin) kuvissa hypittiin. Asettelin yhden salaman välähtämään taustaseinään, jotta kontrasti malliin olisi mahdollisimman hyvä.

Kuvankäsittelyssä lisäsin kontrastia niin, että kuva muuttui vallan silhuetiksi:

Sitten teippasin (maalarinteipillä) vinyylitarran piirtämistä varten seinälle ja heijastin siihen töistä lainaamallani dataprojektorilla kuvan sopivan kokoisena. Siirsin ääriviivat tussilla tarraan, ja sitten leikata napsaisin kuvan arkista. “Leikata napsaisin” on suomea, ja tarkoittaa noin puolen tunnin näpertämistä kynsisaksien ja niskajumin kanssa.

Kuvien liimaaminen seinälle kävi yllättävän helposti – joskin auttava pari käsiä tuli tarpeeseen. Tässä tapauksessa 4 kättä oli parempi kuin 2. Sitävastoin 2 olisi ollut parempi kuin kaikki perheen 8.

Koko projektin voi varmasti tehdä myös ilman salamaa ja jopa ilman kuvankäsittelyä, vaikka ne tarralle piirtämistä varmasti helpottavatkin. Kukkatapetin valitseminen kuvan taustalle on selvä oire masokismista.

Kiitos kun luit,

- Jouni

Sarjan “Mitä tehdä kuville” muut kirjoitukset:

• Osa 1: Postikortti
• Osa 2: Pyyhekyltit
• Osa 3: Canvastaulu
• Osa 4: Juliste

Jounin suosittu sisustussarja “Isi täyttää seinät” saa tällä kertaa jatkoa WC:n koristelusta (lue myös aikaisemmat jaksot: Canvastaulu ja Pyyhekyltit).

Kirjoittelin jokin aikaa sitten kotistudion rakentamisesta ilman lisävarusteita (lue: Askartelustudio). Kuvista tuli hauskoja ja halusimme kokeilla miltä ne näyttäisivät kollaasimuodossa seinällä. Normaalisti olen sitä mieltä, että yksi iso kuva on aina parempi kuin viisi pientä, mutta tilanne on eri kun kyse on vanhoista sukista.

Eri kuvafirmoilla on näemmä vähän väliä tarjouksia julistekokoisista printeistä -  itse hyödynsin Eirikuvan senhetkistä tarjousta, jolla 50×70 cm kiiltäväpintaiselle julisteelle tuli posteineen hintaa alle 13€. Tämä istui luontevasti projektiin, jonka aikaisemmat tuotantokustannukset olivat olleet vanhat napit, villalanka, muutama pariton sukka sekä yksi halko. Kehys on Ikean Ribba-mallistosta (102×72 cm), jonka olen havainnut tukevuudessaan päihittävän kirkkaasti esim. Anttilan vastaavat rimpulat. Mukana tulee jopa paspartuuri (kehyspahvi), joka tosin taittaa sävyltään hieman ruskeaan.

Kuvakollaasin kokosin Photoshopissa, mikä olikin koko projektin aikaa vievin osa. Tähän tarkoitukseen on olemassa erilaisia sovelluksiakin, mutta lopulta pysty- ja vaakakuvien sommittelu ja sopivien kuvakokojen säätäminen kulloisenkin kuvamäärän mukaiseksi on enemmän tai vähemmän käsityötä. Esimerkiksi Picasalla voi tehdä kollaasin kätevästi (Create -> Picture Collage), joskin ohjelman käyttö on tässä mielessä kuin lasten kasvatus: rajoja voi säätää, mutta kontrolli on paikoin tuskallisen vajaavaista. Elämä on täynnä kompromisseja…

Kollaasin tekeminen Picasalla

Liity ihmeessä postilistalle (itkuhälyytin sivun oikeassa reunassa), niin saat tiedon uusista kirjoituksista ensimmäisenä maailmassa! Jos haluat roskapostia, liity jollekin toiselle listalle – sitä ei täältä tipu.

Kiitos kun luit,

- Jouni

Sarjan “Mitä tehdä kuville” muut kirjoitukset:

• Osa 1: Postikortti
• Osa 2: Pyyhekyltit
• Osa 3: Canvastaulu

Hetki sitten kirjoittelin kuvien organisoinnista ja siinä yhteydessä myös Photoshopista. Ennen kuin sukellan sen syvemmin kuvankäsittelyn maailmaan, otetaan pieni esimerkki mahdollisuuksista. Välillä on mukava herätellä pääköpan luovia aivosoluja (niitä molempia) ja kehitellä hauskoja pikkuprojekteja.

Kevät odottaa vielä tuloaan, mikä ainakin täällä Jyväskylässä tarkoittaa mielettömän hienoja päiviä lähijärvien valkoisilla hangilla. Jos tämä on takatalvea, niin antaa tulla vaan! Sää inspiroi tekemään lasten kanssa kevyen kuvamanipulaation, jonka luomista demonstroin vielä pikaisesti alla olevalla videolla. Tiedän kyllä, että nakit ja broileripullatkin maistuvat paremmalta kun ei tiedä miten ne on tehty.

Jälkien, varjojen yms. takia kuvankäsittelyyn upposi pari tuntia – suurin osa siksi, etten tajunnut ottaa jäljistä kuvia samassa valossa taustan kanssa. Oppia ikä kaikki…

Lapset sain motivoitua poseeraukseen vastikään olleen aprillipäivän innoittamina. Tehtävänä oli huijata päiväunilla ollut äiti luulemaan että kyseinen expeditio oli oikeasti tapahtunut. Äiti näytteli oman kauhistuneen osansa hienosti – päikkärien voimistamana. Hauskan kuvan taustalla on siis juksaamisen juksaaminen.

Nauttikaa hangista jos niitä vielä on – ja kertaa ihmeessä talvikuvausvinkit ennen kuin on liian myöhäistä!

Kiitos kun luit,

- Jouni

Blogi on ollut antibioottihöyryisellä flunssatauolla – ja nyt jälleen lähellä ja läsnä kuin keskellä yötä vuoteeseen kömpivä kylmäjalkainen kuopus!

Syntyperäisenä pääkaupunkilaisena koen perintövelvoitteekseni viedä paljasjalkaisia Jyväskyläläislapsiani tutustumaan välillä suuren maailman ihmeisiin. Linnanmäki saa olla kiinni, kunhan metro ja raitiovaunut kulkevat!

Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut (lue: Liikkuva lapsi linssissä) minusta on hauska kuvata liikettä. Jos joku maisemassa pysyy paikallaan – kuten Kampin  metroaseman liukuportaiden mykistämä tytär – ja muu maisema liikkuu (itse asiassa tilannehan on toisin päin, mutta nyt puhutaankin liikkeestä suhteessa kameraan), voi pitkällä valotusajalla saada hauskoja kuvia. Onneksi nämä portaat olivat tarpeeksi pitkät jotta ehdin kaivaa kameran esiin ja napata pari kuvaa. Taas kerran tilanne, jossa oikeiden asetusten etsimiseen ei ollut montaa hetkeä! Edellä matkaavan isoveljen sain piilotettua siskon taakse – vaikka heijastus paljastaakin nuoren herran läsnäolon.

Kuva on otettu kameran “puoliautomaattimoodilla” Tv (Nikoneissa S), jossa kuvaaja valitsee halutun suljinajan ja kamera arvaa loput säädöt. Ehdin kokeilla paria eri suljinaikaa, joista tämä (0.4 sekuntia) oli paras. Tässä tekniikassahan suljinajan pitäisi olla tarpeeksi pitkä liikkeen näkymiseen, mutta sopivan lyhyt ettei kameran heiluminen sumenna epätarkakaksi koko otosta. Jos kuvaisin tällaisen kuvan suunnitellusti, voisin käyttää vielä apuna vaikka jalustaa. Nyt oli tyytyminen kaiteen antamaan lämpimän kumiseen tukeen.

Halusin kuvankäsittelyssä vielä korostaa vauhtiraitoja, joten terävöitin kuvaa Aperturessa ja kikkailin sävyjä hieman avaruusmaiseen suuntaan. Tässä vielä alkuperäinen kuva vertailun vuoksi:

Nyt vaan liukuportaita valloittamaan!

Kiitos kun luit,

- Jouni

Muistatko vielä ajan, jolloin lomamatkan jälkeen kehitykseen vietiin jopa kaksi 36 kuvan filmirullaa? Näistä kuvista puolet oli säästämisen arvoisia ja ne säilöttiin albumiin nimeltään “Kreeta -96″. Ylivalottuneetkin kuvat tietenkin säästettiin, olihan niistä maksettu. Jos minun pitää löytää itsestäni kuva kymmenvuotiaana, löydän sen vaivattomasti kyseisen vuoden kansiosta – jos sinä vuonna satuttiin ottamaan valokuvia.

Tänä päivänä kuvia kertyy helposti albumillinen viikossa. Hyvä lomamatka tarkoittaa kahta muistikortillista kuvia – ja koska olemme filmiaikaan kasvaneita – säästämme tietenkin jokaisen napatun pikselin! Niinpä etelänmatkan kuvamuistoihin kuuluu mm.
- Lapset hiekkarannalla, 1. päivä: 42 kuvaa
- Eläinpuisto: 137 kuvaa
- Illallisella rantaravintolassa; 22 kuvaa
- Bussiretki tippukiviluolille: 247 kuvaa
jne.

Kotiin tultua kuvat lapioidaan muistikortilta koneelle, pari julkaistaan todisteeksi facebookissa ja yksi päätyy ensi vuoden kalenteriin mummolan seinälle. Pian kone on täynnä kansioita jotka ovat täynnä kuvia joita kukaan ei jaksa kahlata läpi. Ajattele jos nettisivutkin etsittäisiin samalla lailla kuin numerot puhelinluettelosta. Haluaisit tarkistaa Korkeasaaren aukioloajat, joten rullailisit maailman nettisivujen aakkosluetteloon kohtaan K. Sieltä se löytyisi, miljardin sivun joukosta, muutaman tunnin kelailulla!

Mikä avuksi jos kuva-arkisto alkaa pikkuhiljaa muistuttaa heinäsuovaa?

Pari vinkkiä.

1. Deletoi

Seitsemän kuvaa tyttärestä ratsastamassa Prisman sähkökeinuhevosella ei ole parempi kuin pelkästään se yksi joka ei ole heilahtanut. Valokuvaan ikuistettu hetki on kuin vaimo. Yksi hyvä riittää.

2. Avainsanat ja tähdet

Kuville on olemassa useita loistavia arkistointi- ja muokkausohjelmia, joiden avulla muistot voidaan säilöä muutenkin kuin tapahtumittain ja kronologisesti. Ohjelmat, kuten Picasa (ilmainen, PC ja mac), iPhoto (ilmainen, mac), Lightroom (maksullinen, PC ja mac) ja Aperture (maksullinen, mac) mahdollistavat kuvien merkkaamisen avainsanoilla. Osa ohjelmista tunnistaa kasvoja ja arvaa kuvissa useimmin esiintyviä henkilöitä. Näin voit siis hakea kuvia joissa ollaan “lomalla” ja joissa esiintyy “Isi” ja “Vaari”. Tai kuvia joissa ei ole “Anoppi”.

Vaikka haluatkin säästää jokaisen ottamasi kuvan etkä jaksaisi merkkailla jokaiseen kuvaan siinä esiintyviä henkilöitä, tee edes tämä: arvostele arkistointiohjelmaan ladatut näyttämisenarvoiset kuvat tähdillä. Näin voit kätevästi valkata ystäville näytettäväksi pelkästään kuvien valioyksilöt ja säästää syytteen Haagin ihmisoikeustuomioistuimeen.

3. Varmuuskopioi

Veikkaan, että parinkymmenen vuoden päästä on aikuisiässä sukupolvi, jossa on monta “kovalevylasta” (keksin termin jo nyt, yrittäkää muistaa se sitten!): aikuisia, joiden lapsuudenkuvat katosivat kovalevyn paukahdettua olemattomiin.

Oma varmuuskopiointiketjuni menee näin:
1. En poista kuvia kamerasta ennen kuin ne on ladattu koneen lisäksi ulkoiselle kovalevylle
2. Koneella kuvien (ja tiedostojen) automaattisesta varmuuskopioinnista vastaa Applen Time Machine, joka kopioi kuvat ulkoiselle kovalevylle. PC-koneille löytyy varmasti vastaavia ohjelmia. Voit tietenkin kopioida kuvat ulkoiselle kovalevylle myös manuaalisesti. Älä kuitenkaan luota muistiisi, vaan merkkaa kalenteriin muistutus tehdä se esim. joka kuun 1. päivä.
3. Noin kerran vuodessa poltan kaikki vuoden kuvat pieniresoluutioisina versioina DVD:ille, jotka vien vanhemmille ja appivanhemmille. Tulipalon ja varkauden varalta minulla on sitten jäljellä edes jotain.

Seuraavaksi sukelletaan hieman kuvankäsittelyn maailmaan. Siihen asti,

Kiitos kun luit,

- Jouni